Korkeakoulujen naisistumisesta

Aamulehden jossakin kolumnissa päiviteltiin korkeakoulujen naisistumista. Mainittu asiantila nähtiin tietysti negatiivisena ja miehiä sortavana. Kirjoittaja paikansi kehityksen alkaneen lukioista 1980-luvulta. Syynä oli tietysti se, että peruskoulujärjestelmämme suosii tyttöjä ja sorsii poikia.

Luurataanpa vähän lähimenneisyyteen. 70-luvulla Suomessa tehtiin peruskoulu-uudistus. Se tarkoitti siirtymistä yhdeksänvuotiseen oppivelvollisuuteen (maksuttomaan), joka koski kaikkia. Ennen peruskoulu-uudistusta oli koulupolusta pakollista vain kuusivuotinen kansakoulu. Jos mieli korkeampaa sivistystä, piti kilvoitella pääsystä maksulliseen oppikouluun. Tiedätte varmaan, mihin tämä johti? No siihen, että ei köyhän kakara mihinkään oppikouluun mennyt. Vaikka olisi ollut älliä ja rahaakin, järjestelmä piti huolen siitä, että sosioekonomiselta taustaltaan soveliaat henkilöt valikoituvat oppikoulun kävijöiksi. Sellainen kutina minulla on, että vähemmän sinne oppikouluun hameväkeä päätyi, syystä tai toisesta. Sitten tuli peruskoulu-uudistus, joka velvoitti kaikki lapset, niin köyhän kakarat, tytöt kuin paremman väen jälkikasvun yhtä lailla käymään ripirinnan samoja kouluja. Tämä koulutuspoliittinen ratkaisu näkyi luonnollisesti muillakin koulutuksen portailla.

Koska tunnen monia motivoituneita ja koulussa menestyneitä poikaihmisiä, en voi millään käsittää sitä ikuista argumenttia siitä, että peruskoulu jotenkin sorsii poikia. Tätä asiaa on varmasti tutkittu ja tulokset on epäilemättä otettu onkeen opettajankoulutuksessa, etenkin jos on ilmennyt, että jokin rakenteellinen tai muu seikka tosiaan estää poikien oppimista. Mikä sitten ikinä voisikin olla sellainen asianhaara, joka nimenomaisesti tukee tyttöjen ja estää poikien oppimisprosesseja.

Opettajankoulutuksessa on minun mielestäni sellainen vika, että sinne valikoituu tietynlaisia ihmisiä. Anteeksi kärjistykseni, mutta opettajaopiskelijoiden enemmistö on ulospäinsuuntautuneita kympin tyttöjä. Opiskelijoiden valintaprosessia uudistettiin muutama vuosi sitten (VAKAVA-hanke). Uudistuksen taustalla oli varmasti monia syitä, mutta kaksi äkkiä mieleen tulevaa olivat 1) kustannustehokas tapa seuloa motivoituneita ehdokkaita suuresta hakijajoukosta ja 2) poikien koulutukseen pääsyn helpottaminen. VAKAVA ei ole onnistunut hyvin tavoitteissaan ja nyt kasvatustieteellisiä koulutusyksiköitä on irrottautunut siitä. Opettajankoulutusyksiköissä VAKAVA-kokeen lisäksi on pidetty soveltuvuuskokeita. Itselläni on kokemusta vain yhdestä, jossa hakijaa arvioitiin ryhmän jäsenenä ja yksilönä valintalautakunnan toimesta. Jos poika onnistuu pääsemään soveltuvuuskokeisiin saakka, hän saa tyttöä paremmat pisteet soveltuvuudesta. Voisin kuvitella, että hitaastilämpiävät tai ujot henkilöt eivät tulleet tälläkään kertaa valituiksi.

Jaa että mitä väliä? Kivahan se on kun opettaja on ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen? No, kertokaapas sitten, että miten tämä ulospäinsuuntautunut kympin tyttö (tai kympin poika, for that matter) voi ikinä ymmärtää sitä epämotivoitunutta ei-kiinnosta-paskaakaan -poikaa(tyttöä), joka saattaa lisäksi vielä häiriköidä ja haistatella? Meillä ihmisillä on taipumus pitää samanlaisista ihmisistä kuin itse olemme. Lisäksi tutkimusten mukaan opettajat eivät opettajaksi valmistuttuaan toimi kuten heitä on opetettu opettajankoulutuksessa vaan kuten heitä itseään on opetettu koulussa. Kiliseekö jo kellot? Eli ihminen, jolla ei ikinä ole ollut pienintäkään vaikeutta missään oppiaineessa koulussa, "opettaa" koululaisia niin kuin häntä on opetettu. Sehän taas sopii täydellisesti siellä luokassa istuvalle kympin tytölle/pojalle, mutta ei sitten juuri muille. Olisipa mukava tietää, moniko käytöshäiriö selviäisi sillä, että lapsi saisi sellaista opetusta, jota oppiakseen tarvitsisi. Eräs opettajankouluttaja mainitsi, että suomalainen opettaja jaksaa odottaa oppilaan vastauksen alkamista (siis hetkeä, että oppilas alkaa tuottaa vastausta) 2 sekuntia. Nauraisin, ellen melkein itkisi.

Kerran keskustelin erään opettajaystäväni kanssa inklusiivisesta peruskoulusta. Hän nimenomaan esitti, että käytöshäiriöiden taustalla ovat luultavasti oppimisvaikeudet. Ehdotin hänelle, että mitäs jos valittaisiin sellaisia menetelmiä, jotka sopisivat kaikille (moniaistisuus, monikanavaisuus). Hän aivan pöyristyi ja kysyi minulta, kuinka kauan kuvittelisin "normaalien" oppilaiden sitä kuuntelevan. Kysymys oli retorinen eikä keskustelu siitä enää jatkunut, koska eksyimme muihin aiheisiin. Joka tapauksessa olen sitä mieltä (perustuen keskusteluihin parin erityislastentarhanopettajan kanssa), että menetelmät, jotka sopivat oppimisvaikeuksista kärsiville, sopisivat kyllä muillekin. Erään tutkimuksen mukaan kaikkien lasten oppimistulokset paranivat, kun opettajan ääni saatiin kuulumaan kaikille. Hämmästyttävää -.-

Tiesittekö muuten, että peruskoulu-uudistusta yritettiin torpata samoin argumentein kuin inklusiivista peruskoulua? Että ikäluokan kaikkien lasten opettaminen yhdessä huonontaa oppimistuloksia, aiheuttaa opettajalle lisätyötä ja uupumista, estää "normaalien" (ja peruskoulu-uudistusaikoina "parempien") lasten oppimista, lisää kiusaamista jne. Ja maksaa tietysti vielä ihan pohjattomasti.

Kaikista peloista ja uhkakuvista huolimatta Suomi nousikin taantumuksellisuudesta tasa-arvoiseksi ja osaavaksi yhteiskunnaksi. Btw, Suomen hyvä menestys PISA-testeissä ei selity Suomen parhaimpien oppilaiden tulosten vuoksi (suomalaiset huiput ovat yhtä hyviä kuin muiden maiden parhaat - eivät sen parempia) vaan niiden heikoimpien menestyksen vuoksi (Suomen heikoimmat eivät ole yhtä heikkoja kuin muissa maissa). Repikää siitä :) Viimeisimmässä PISAssa suomalaiset olivat vähän pudonneet Aasian kaupunkivaltioiden rynnistettyä framille, mutta hyvin menee yhtä kaikki. Tosin lukutaito oli - etenkin pojilla - huonontunut. Tästä on tietenkin syytä olla huolissaan, mutta toivottavasti tästäkin ei tule vastakkainasettelua tyttöjen ja poikien välille. Paradoksi kun on se, että pojilta vaaditaan koulussa aina vähemmän kuin tytöiltä, mutta sitten toisaalta ihmetellään niitä heikompia tuloksia. Ja yleistäminen on tietenkin turhaa, kun kyllä siellä koulussa on niitä hyvin pärjääviä, fiksuja ja osaavia poikiakin.

Jätetään se sukupuolikortti sinne takataskuun ja mennään inklusiivisen koulun myötä siihen, että hyväksytään toistemme erilaisuus ja parhaamme mukaan poistetaan esteet oppimisen tieltä - kaikki olemme erilaisia ja opimme eri tavalla! Suomalainen opettaja on huipputyyppi, jonka pedagogiset taidot riittävät ihan kaikkien lasten opettamiseen, ei vain niiden kympin tyttöjen ja poikien. Jee!

Lasten kasvatuksesta

Nyt tuli viimein se päivä, että on pakko avautua aiheesta lasten kasvatus. Joulun kuluessa pääsin todistamaan useampaakin kahvipöytäkeskustelua, jotka tavalla tai toisella viittasivat nykylasten kasvattamattomuuteen ja nykyvanhempien kyvyttömyyteen kasvattaa (otsasuoneni pullistelee erittäin uhkaavasti).

Kuten varmaan arvaattekin, rakkaat lukijani, kaikki päivittelijät ovat itse eläneet lapsuutensa 50- tai 60-luvulla. Nykyvanhemmat ovat syntyneet 70- tai 80-luvulla. Vaikka kuvittelisi, ettei maailma muutu kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa - uskokaa tai älkää - niin se vaan tekee. Kasvatuskulttuuri on menneen viidenkymmenen vuoden ajanjakson aikana, jos ei nyt aivan kääntynyt päälaelleen niin melkein. Olen itse syntynyt vuonna 1975 ja vielä siihen(kin) aikaan kasvatuksen punainen lanka oli vanhempien auktoriteetin kunnioittaminen. Koko kasvatusvastuu ei enää ollut äidin harteilla; ainakin meillä isä oli jopa suuremmassa huushollaajan roolissa. Niin tai näin, vanhempien (ihmisten) sana oli laki ja jos siitä lipsui, seurasi rangaistus. Lapsia ei koettu aktiivisina oman elämänsä subjekteina vaan aikuisen vallan alaisina. 70-luvulla tosin käsitettiin jo, että lapsi oli lapsi eikä mikään pieni aikuinen. Fyysinen kurittaminen kuului asiaan enemmän tai vähemmän.

Kelataan kolmekymmentä vuotta eteenpäin, vuosituhannen vaihteen tienoille. Suomessa on tapahtunut seuraavaa:

• naisten koulutustaso on noussut


• elintaso on noussut


• lapsia syntyy, koska heitä halutaan, ei siksi ettei sitä pystytä estämään


• lasten ruumiillinen kurittaminen on kielletty


• lapsi nähdään oman elämänsä aktiivisena toimijana, jota kuullaan häntä koskevissa asioissa (sikäli kun se lapsen ikä- ja kehitystason kannalta on mahdollista)

Muun muassa. Edellisistä ei voi erityisesti nostaa mitään kohtaa, koska ne ovat kaikki niin olennaisella tavalla vaikuttaneet lasten aseman muuttumiseen.

Vaikka lapset nähdään vajaavaltaisina, he ovat kuitenkin kompetentteja toimijoita. Näin ollen ei ole tarkoituksenmukaista kasvattaa lapsia pelolla ja autoritäärisellä otteella vaan mentoroivalla ja keskustelevalla tyylillä. Nyt kaikki > 50-v. henkilöt pyörittelevät silmiään ja huokailevat raskaasti. Ja sitten alkaa vasta-argumentointi:"Kyllä se on lapselle liian suuri vastuu kun hänelle sälytetään päätöksentekovastuu joka asiassa." Missä ihmeen joka asiassa? Tunnen koko joukon lapsiperheitä eikä niistä yhdessäkään sälytetä lasten harteille yhtään mitään paidan väriä suurempaa päätöstä. Lapsille ei koskaan anneta liekaa sellaisessa asiassa, jonka aikuinen ihan oikeasti tietää paremmin (aika harvoin varmaan olette nähneet talvipakkasella alusvaatteissaan ulkoilevaa lasta?). Jekku on siinä, että lapsi voi päättää asioissa, jotka ovat kohtuullisen, eh, merkityksettömiä. Kuullostaa näennäiseltä osallistamiselta? Ehhei. Pienissäkin neuvotteluissa opetellaan - puolin ja toisin, kuten kuka tahansa uhmaikäinen voi teille opettaa - neuvottelua, oman näkökulman esittämistä ja perustelua. Ei niin helppoa kuin luulisi.

Lastentarhanopettajakoulutusta kehittäisin mielihyvin niin, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen aspekti (lähinnä muutoksen näkyväksi tekeminen ja sukupolvien välinen kuilu) tulisi indoktrinaatioperiaatteella painokkaammin esiin ja mieluiten joka opintojaksolla. Tällä hetkellä koulutuksessa lapsen asemaa ja toimijuutta käsitellään noin kolmen jakson puitteissa. Liian usein päiväkodeissa kuulee vanhempien lastentarhanopettajien moittivan vanhempien kasvatustaitoja tai lapsia. Olette varmasti kuulleet, että kyllä lapset ovat NIIN LEVOTTOMIA NYKYÄÄN? Kun lasta ei saa enää istumaan hiljaa paikallaan puolta tuntia pelkän pahan silmän voimalla, hän on levoton. Maailma on muuttunut, myös siellä kodeissa. Joka lapsi ei tarvitse adhd-leimaa otsaansa vaan siksi, että päiväkodin henkilökunta on pudonnut kehityksen kelkasta.

Varhaiskasvatuksessa (päiväkodissa) vielä tänä päivänäkin kaiken maailman piirit ja aikuisen määräämät toimet ovat liian merkittävässä roolissa. Leikin merkitys oppimisympäristönä ja vertaissuhteiden merkitys oppimisen välineenä jäävät penkillä istumisen jalkoihin. En ole vielä saanut koodattua auki tätä käsittämätöntä mieltymystä istuttaa kaikenikäisiä lapsia penkillä ja vaatia heitä kiinnostuneena kuuntelemaan ja mitä ilmeisimmin oppimaan jotain. No, varmasti lapset jotain oppivatkin: aikuisten jutut ovat tylsiä, istuminen saa takaliston puutumaan, aikuinen hermostuu (lapsen näkökulmasta katsottuna) täysin irrelevanteista asioista jne.

Lapsi on toiminnallinen, kehollinen ja kokonaisvaltainen olento. Sen sijaan, että hänet istutetaan aamupiiripenkille arvailemaan päivämäärää (oikeasti, moniko kolmevuotias, jonka attention span on noin 35 sekuntia, voi kokea mielekkäänä jonkin sellaisen asian jauhamisen, joka on kertakaikkiaan liian abstrakti hänen käsitettäväkseen?), voisi pitää vaikka päivämääräjumpan. Ne, joiden ajattelu on jo siirtymässä abstraktimmalle tasolle (eli ei vielä kenelläkään varhaiskasvatusikäisellä), saavat muistinsa tueksi motorisia harjoitteita ja ne, jotka ovat täysin clueless, saavat motoriikkansa tueksi jumppaa. Tämä on tietenkin haaste myös minulle itselleni, joka vasta olen valmistumassa. Niille, jotka ovat valmistuneet vaikkapa 70-luvulla, se on varmasti mahdotonta. Siihen aikaan penkkipedagogiikka (istumaan opitaan istumalla) oli voimissaan ja Fröbel puolijumalan asemassa. Suomalaisen lastentarhatoiminnan juurethan ulottuvat Saksaan ja Fröbelin kehittämään lastentarha-ajatukseen, johon mm. Uno Cygnaeus kävi tutustumassa ja hankkimassa ideoita. Fröbel eli 1800-luvulla, joten hänen ideansa ovat, no, ihan edistyksellisiä sen ajan ajatteluksi. Eivät ehkä kaikilta osin ihan tuoreinta tavaraa tänä päivänä. Ei se Fröbelin pedagogiikka tietysti ihan mätää ole, mutta sen voisi ehkä avata uudelleen ja pohtia tätä päivää paremmin palvelevat perusteet toiminnalle.

Kiitos ja kumarrus!

K6: videokisan voitto! :)

K6-harjoitus

Floridalaispelikaani lepäilee. Kuva vuodelta 1999. Picasalla lisätty teksti ja uploadattu kuva tänne blogiin.

Tutkimuspäiväkirja

Olen aloittanut kandityöni tekemisen. Harkitsin tutkimuspäiväkirjan perustamista blogiini. Koska joudun käyttämään blogiani nyt koulutehtävien (hei hei, Mikko H.!) tekemiseen, tutkimuspäiväkirja joutuu diasporaan kotisivulleni http://www.uta.fi/~me61949. Sieltä lukemaan, jos ensimmäisen tutkimuksen kivinen taival kiinnostaa ;)

En ole vieläkään visiteerannut GoSussa. Meneillään on yksi kandityö ja yksi proseminaari. Puhumattakaan muista opiskeluista. Hohhoijaa.

Herätys

Viime syksynä aloitin blogistina. En vapaaehtoisesti, vaan suorittaakseni erään mediakasvatuskurssin. Bloggaaminen sinänsä tuntui ihan mukavalta, mutta koska sitä ei ollut pakko tehdä, into lopahti koko lailla kurssin loppumisen kanssa yhtä aikaa. Nyt ajattelin yrittää tehdä tästä vähän niin kuin opintopäiväkirjan. Toivon, että ensinnäkin blogini tarjoaa minulle tavan oppia. Toisaalta toivon, että siitä on iloa (tai suorastaan apua) muillekin. Vuoropuhelu olisi eri mukavaa :D

Linkkailen blogiini tekemiäni esseitä, luentopäiväkirjoja, kirjareferaatteja ja raportteja. Yritän pitää annoksen itsekriittisyyttä mukana eli materiaali, jonka julkaisen, on saanut vähintään arvosanan 4.

Abstraktit kahteen ensimmäiseen:

1) Yksi koulu kaikille - utopiaa vai todellisuutta?

Esseessäni olen pohtinut inklusiivisen koulun konseptia. Johtaako yksi yhteinen koulu kaikille -ajattelu tasa-arvoiseen, kaikki mukaanottavaan yhteiskuntaan? Sopiiko se kaikille? Jos ei, miksi? Olen esseessäni pohtinut erityisesti autististen ja kuulovammaisten lasten sopeutumista lähikouluun lapsen edun näkökulmasta. Inkluusio on ajatuksena hyvä - ihmisoikeusnäkökulmasta ainoa mahdollinen - mutta sen tiellä on kasa esteitä, jotka pitää purkaa. Suurin este inklusiivisen koulun toteutumiselle on kuitenkin asenteet.

Lue lisää yksi-koulu-kaikille.pdf tai yksi-koulu-kaikille.html. Jälkimmäisessä on vähän kökkö käyttöliittymä, mutta kun ei odota liikoja...

2) Mediakasvatuksen Studia Generalia kevään 2010 luentosarjan luentopäiväkirja sekä kirjareferaatti kirjasta Kupiainen, R. & Sintonen. S. 2009. Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus.

Luentopäiväkirjassa ajankohtaisia puheenvuoroja mediakasvatuksen kentältä. Kirjareferaatti on nimensä mukainen: muutamaan sivuun on puristettu mielestäni kirjan tärkein anti. Kirja oli muuten hyvä, kannattaa lukea :) Dokumentti löytyy osoitteesta http://www.uta.fi/~me61949/MEKAP5A-luentopk.pdf

No niin, palatkaamme asiaan tuonnempana uusien uljaiden kirjoitusten muodossa.

Mervi on työnsä tehnyt, Mervi voi mennä.

Nyt on Johdatus mediakasvatukseen (MEKAP1) -kurssi loppuitkuja vaille valmis. Kurssi on ollut hyvä, se on pudottanut suomuja silmiltä ja näyttänyt mediakasvatuksen aivan erilaisena kuin etukäteen kuvittelin. Kiitos siitä. Opettajaopiskelijat otettiin hyvin huomioon joka välissä esimerkein yms. mikä oli hienoa myös.

Blogi kurssisuorituksena oli aivan piste i:n päälle. En ole aikaisemmin blogannut ja kokemus oli arvokas. Mitään päiväkirjaa siitä ei tullut - eikä varmasti tule - mutta tuntuu hauskalta kertoilla ajatuksistaan ja kiukustuksen aiheistaan jollekin (ainahan on mahdollista, että joku tätäkin blogia lukee. Siis muutkin kuin sinä, Timo!).

Epilogina sanoisin seuraavaa ;) Niin "kirottua" kuin se onkin, olemme kaikki oman aikamme lapsia, mediakasvatuksessa, median käyttäjinä kuin muutenkin. Aina ei ensimmäiseksi pitäisi sanoa kaikkeen ei. Yhtäläisyysmerkin vetäminen Internetin ja sen negatiivisten ilmiöiden välille on erittäin falskia ja halpamaista. Jos uusnatsikoulukiusattukouluampujafani löytää verkkojen verkosta normikansalaisen näkökulmasta ei-toivottua materiaalia tai jopa tuottaa sitä sinne itse, se ei ole mikään syy tuomita koko sosiaalista mediaa. Internetissä on paljon paljon enemmän sisältöjä normikansalaisille. Jokamiehen areenat (esim. Wikipedia) toimivat suhteellisen hyvin, kun otetaan huomioon, että sinne voi kuka tahansa käydä lisäämässä aivan mitä vain. Tästä hyvin toimivasta sosiaalisesta mediasta harvemmin pidetään meteliä, toisin kuin, no, niistä toisista. You know what I mean.

Lähteitä, hei :) En ole niitä blogikirjoituksiini erityisen pedantisti merkinnyt, enkä tee niin nytkään, mutta listaan alle teokset, joita olen käyttänyt.

Gladwell, M. 2007. Leimahduspiste. Ajatus-kirjat.
- käyttäytymispsykologian osuus oli hauska

Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. (toim.). 2007. Näkökulmia mediakasvatukseen.
- etenkin Vesterisen ja Lipposen artikkelit olivat minusta kiinnostavia
- ajankohtainen, ei homehtunut

Lindstrom, M. 2008. Buy-ology. Truth and lies why we buy. Broadway Business.
- brändimanageri kertoo markkinoinnista

Pentikäinen, L., Ruhala, A. & Niinistö, H. (toim.). 2007. Mediametkaa! Osa 2: Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan. Mediakasvatuskeskus Metka.
- tässä kirjassa erityisen hyvää pienten lasten (eli varhaiskasvatuksen piiriin kuuluvien lasten) mediakasvatuksen esittely
- sadutuksen esittely yhtenä mediakeskustelun muotona pienten lasten kanssa - ihan loistava, suosittelen pedagogeille!

Suoninen, A. 2008. Mediakasvatus päiväkodissa ja esiopetuksessa. Mediakasvatuksen tilan ja Mediamuffinssi-oppimateriaalien käyttöönoton arviointi syksyllä 2007. Raportti. Jyväskylän yliopisto.
- kylmäävää faktaa päiväkotimaailman mediakasvatuskulttuurista

Suoranta, J. 2003. Kasvatus mediakulttuurissa - mitä kasvattajan tulee tietää. Vastapaino.
- kantsii lukea kannesta kanteen

Jaahas. Ei kai sitten muuta kuin että tavataan kun tavataan! :)