Kuten varmaan arvaattekin, rakkaat lukijani, kaikki päivittelijät ovat itse eläneet lapsuutensa 50- tai 60-luvulla. Nykyvanhemmat ovat syntyneet 70- tai 80-luvulla. Vaikka kuvittelisi, ettei maailma muutu kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa - uskokaa tai älkää - niin se vaan tekee. Kasvatuskulttuuri on menneen viidenkymmenen vuoden ajanjakson aikana, jos ei nyt aivan kääntynyt päälaelleen niin melkein. Olen itse syntynyt vuonna 1975 ja vielä siihen(kin) aikaan kasvatuksen punainen lanka oli vanhempien auktoriteetin kunnioittaminen. Koko kasvatusvastuu ei enää ollut äidin harteilla; ainakin meillä isä oli jopa suuremmassa huushollaajan roolissa. Niin tai näin, vanhempien (ihmisten) sana oli laki ja jos siitä lipsui, seurasi rangaistus. Lapsia ei koettu aktiivisina oman elämänsä subjekteina vaan aikuisen vallan alaisina. 70-luvulla tosin käsitettiin jo, että lapsi oli lapsi eikä mikään pieni aikuinen. Fyysinen kurittaminen kuului asiaan enemmän tai vähemmän.
Kelataan kolmekymmentä vuotta eteenpäin, vuosituhannen vaihteen tienoille. Suomessa on tapahtunut seuraavaa:
- naisten koulutustaso on noussut
- elintaso on noussut
- lapsia syntyy, koska heitä halutaan, ei siksi ettei sitä pystytä estämään
- lasten ruumiillinen kurittaminen on kielletty
- lapsi nähdään oman elämänsä aktiivisena toimijana, jota kuullaan häntä koskevissa asioissa (sikäli kun se lapsen ikä- ja kehitystason kannalta on mahdollista)
Muun muassa. Edellisistä ei voi erityisesti nostaa mitään kohtaa, koska ne ovat kaikki niin olennaisella tavalla vaikuttaneet lasten aseman muuttumiseen.
Vaikka lapset nähdään vajaavaltaisina, he ovat kuitenkin kompetentteja toimijoita. Näin ollen ei ole tarkoituksenmukaista kasvattaa lapsia pelolla ja autoritäärisellä otteella vaan mentoroivalla ja keskustelevalla tyylillä. Nyt kaikki > 50-v. henkilöt pyörittelevät silmiään ja huokailevat raskaasti. Ja sitten alkaa vasta-argumentointi:"Kyllä se on lapselle liian suuri vastuu kun hänelle sälytetään päätöksentekovastuu joka asiassa." Missä ihmeen joka asiassa? Tunnen koko joukon lapsiperheitä eikä niistä yhdessäkään sälytetä lasten harteille yhtään mitään paidan väriä suurempaa päätöstä. Lapsille ei koskaan anneta liekaa sellaisessa asiassa, jonka aikuinen ihan oikeasti tietää paremmin (aika harvoin varmaan olette nähneet talvipakkasella alusvaatteissaan ulkoilevaa lasta?). Jekku on siinä, että lapsi voi päättää asioissa, jotka ovat kohtuullisen, eh, merkityksettömiä. Kuullostaa näennäiseltä osallistamiselta? Ehhei. Pienissäkin neuvotteluissa opetellaan - puolin ja toisin, kuten kuka tahansa uhmaikäinen voi teille opettaa - neuvottelua, oman näkökulman esittämistä ja perustelua. Ei niin helppoa kuin luulisi.
Lastentarhanopettajakoulutusta kehittäisin mielihyvin niin, että yhteiskunnallinen ja kulttuurinen aspekti (lähinnä muutoksen näkyväksi tekeminen ja sukupolvien välinen kuilu) tulisi indoktrinaatioperiaatteella painokkaammin esiin ja mieluiten joka opintojaksolla. Tällä hetkellä koulutuksessa lapsen asemaa ja toimijuutta käsitellään noin kolmen jakson puitteissa. Liian usein päiväkodeissa kuulee vanhempien lastentarhanopettajien moittivan vanhempien kasvatustaitoja tai lapsia. Olette varmasti kuulleet, että kyllä lapset ovat NIIN LEVOTTOMIA NYKYÄÄN? Kun lasta ei saa enää istumaan hiljaa paikallaan puolta tuntia pelkän pahan silmän voimalla, hän on levoton. Maailma on muuttunut, myös siellä kodeissa. Joka lapsi ei tarvitse adhd-leimaa otsaansa vaan siksi, että päiväkodin henkilökunta on pudonnut kehityksen kelkasta.
Varhaiskasvatuksessa (päiväkodissa) vielä tänä päivänäkin kaiken maailman piirit ja aikuisen määräämät toimet ovat liian merkittävässä roolissa. Leikin merkitys oppimisympäristönä ja vertaissuhteiden merkitys oppimisen välineenä jäävät penkillä istumisen jalkoihin. En ole vielä saanut koodattua auki tätä käsittämätöntä mieltymystä istuttaa kaikenikäisiä lapsia penkillä ja vaatia heitä kiinnostuneena kuuntelemaan ja mitä ilmeisimmin oppimaan jotain. No, varmasti lapset jotain oppivatkin: aikuisten jutut ovat tylsiä, istuminen saa takaliston puutumaan, aikuinen hermostuu (lapsen näkökulmasta katsottuna) täysin irrelevanteista asioista jne.
Lapsi on toiminnallinen, kehollinen ja kokonaisvaltainen olento. Sen sijaan, että hänet istutetaan aamupiiripenkille arvailemaan päivämäärää (oikeasti, moniko kolmevuotias, jonka attention span on noin 35 sekuntia, voi kokea mielekkäänä jonkin sellaisen asian jauhamisen, joka on kertakaikkiaan liian abstrakti hänen käsitettäväkseen?), voisi pitää vaikka päivämääräjumpan. Ne, joiden ajattelu on jo siirtymässä abstraktimmalle tasolle (eli ei vielä kenelläkään varhaiskasvatusikäisellä), saavat muistinsa tueksi motorisia harjoitteita ja ne, jotka ovat täysin clueless, saavat motoriikkansa tueksi jumppaa. Tämä on tietenkin haaste myös minulle itselleni, joka vasta olen valmistumassa. Niille, jotka ovat valmistuneet vaikkapa 70-luvulla, se on varmasti mahdotonta. Siihen aikaan penkkipedagogiikka (istumaan opitaan istumalla) oli voimissaan ja Fröbel puolijumalan asemassa. Suomalaisen lastentarhatoiminnan juurethan ulottuvat Saksaan ja Fröbelin kehittämään lastentarha-ajatukseen, johon mm. Uno Cygnaeus kävi tutustumassa ja hankkimassa ideoita. Fröbel eli 1800-luvulla, joten hänen ideansa ovat, no, ihan edistyksellisiä sen ajan ajatteluksi. Eivät ehkä kaikilta osin ihan tuoreinta tavaraa tänä päivänä. Ei se Fröbelin pedagogiikka tietysti ihan mätää ole, mutta sen voisi ehkä avata uudelleen ja pohtia tätä päivää paremmin palvelevat perusteet toiminnalle.
Kiitos ja kumarrus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti