Nyt on Johdatus mediakasvatukseen (MEKAP1) -kurssi loppuitkuja vaille valmis. Kurssi on ollut hyvä, se on pudottanut suomuja silmiltä ja näyttänyt mediakasvatuksen aivan erilaisena kuin etukäteen kuvittelin. Kiitos siitä. Opettajaopiskelijat otettiin hyvin huomioon joka välissä esimerkein yms. mikä oli hienoa myös.
Blogi kurssisuorituksena oli aivan piste i:n päälle. En ole aikaisemmin blogannut ja kokemus oli arvokas. Mitään päiväkirjaa siitä ei tullut - eikä varmasti tule - mutta tuntuu hauskalta kertoilla ajatuksistaan ja kiukustuksen aiheistaan jollekin (ainahan on mahdollista, että joku tätäkin blogia lukee. Siis muutkin kuin sinä, Timo!).
Epilogina sanoisin seuraavaa ;) Niin "kirottua" kuin se onkin, olemme kaikki oman aikamme lapsia, mediakasvatuksessa, median käyttäjinä kuin muutenkin. Aina ei ensimmäiseksi pitäisi sanoa kaikkeen ei. Yhtäläisyysmerkin vetäminen Internetin ja sen negatiivisten ilmiöiden välille on erittäin falskia ja halpamaista. Jos uusnatsikoulukiusattukouluampujafani löytää verkkojen verkosta normikansalaisen näkökulmasta ei-toivottua materiaalia tai jopa tuottaa sitä sinne itse, se ei ole mikään syy tuomita koko sosiaalista mediaa. Internetissä on paljon paljon enemmän sisältöjä normikansalaisille. Jokamiehen areenat (esim. Wikipedia) toimivat suhteellisen hyvin, kun otetaan huomioon, että sinne voi kuka tahansa käydä lisäämässä aivan mitä vain. Tästä hyvin toimivasta sosiaalisesta mediasta harvemmin pidetään meteliä, toisin kuin, no, niistä toisista. You know what I mean.
Lähteitä, hei :) En ole niitä blogikirjoituksiini erityisen pedantisti merkinnyt, enkä tee niin nytkään, mutta listaan alle teokset, joita olen käyttänyt.
Gladwell, M. 2007. Leimahduspiste. Ajatus-kirjat.
- käyttäytymispsykologian osuus oli hauska
Kynäslahti, H., Kupiainen, R. & Lehtonen, M. (toim.). 2007. Näkökulmia mediakasvatukseen.
- etenkin Vesterisen ja Lipposen artikkelit olivat minusta kiinnostavia
- ajankohtainen, ei homehtunut
Lindstrom, M. 2008. Buy-ology. Truth and lies why we buy. Broadway Business.
- brändimanageri kertoo markkinoinnista
Pentikäinen, L., Ruhala, A. & Niinistö, H. (toim.). 2007. Mediametkaa! Osa 2: Kasvattajan matkaopas lasten mediamaailmaan. Mediakasvatuskeskus Metka.
- tässä kirjassa erityisen hyvää pienten lasten (eli varhaiskasvatuksen piiriin kuuluvien lasten) mediakasvatuksen esittely
- sadutuksen esittely yhtenä mediakeskustelun muotona pienten lasten kanssa - ihan loistava, suosittelen pedagogeille!
Suoninen, A. 2008. Mediakasvatus päiväkodissa ja esiopetuksessa. Mediakasvatuksen tilan ja Mediamuffinssi-oppimateriaalien käyttöönoton arviointi syksyllä 2007. Raportti. Jyväskylän yliopisto.
- kylmäävää faktaa päiväkotimaailman mediakasvatuskulttuurista
Suoranta, J. 2003. Kasvatus mediakulttuurissa - mitä kasvattajan tulee tietää. Vastapaino.
- kantsii lukea kannesta kanteen
Jaahas. Ei kai sitten muuta kuin että tavataan kun tavataan! :)
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
No media content for next 24 hours for me, please.
Mediapaasto tuntui ajatuksena täysin mahdottomalta. Todellisuus oli juuri niin vaikeaa, kuin kuvittelinkin. Ensinnäkin jouduin todella huolellisesti valitsemaan ajankohdan, jolloin paastoni olisi mahdollinen. Tämä vuorokauden mittainen aika oli lauantai 22.00 – sunnuntai 22.00. Aivan sattumaa ei ollut, että tuona sunnuntaina olin menossa koko päiväksi myyjäisiin erääseen melko mediavapaaseen ympäristöön.
Kuten perheelliset tietävät, on vaikeaa arkiviikolla jättäytyä median (eli tässä tapauksessa tarkalleen ottaen kännykän) ulottumattomiin. Silloin, kun puhelimet eivät olleet käsilaukussa vaan eteisen piirongin päällä, ei tällainen asia todellakaan olisi ollut mikään juttu. Mutta nyt kun siihen on totuttu, pahin tulee aina ensimmäisenä mieleen, ellei tavoittelemaansa henkilöä saa heti paikalla kiinni. Puhelinhan on aina mukana...
No niin. Lauantaina siis säntäsin mediapaaston alettua suoraan nukkumaan. Aamulla kun heräsin, pidin visusti huolta, etten edes lähestynyt puhelintani. Aamun lehdet luonnollisesti jäivät postilaatikkoon. TV pysyi kiinni siihen asti, kun kipitin ovesta ulos. Sekin oli vaikeaa – sunnuntaiaamu on täynnä laaduttomia, väkivaltaisia lastenohjelmia, joiden kohdeyleisöä meiltäkin löytyy. Siinä pohdin ensimmäisen kerran, että vaikka kuinka haluan pitää mediapaastoa, ei maailma pidätä ympärilläni sillä aikaa henkeään.
Päivä sujui mukavasti myyjäisissä, jonne menin autolla kadunvarsimainokset ignooraten. Radio ei luonnollisesti pauhannut. Kun pääsin kotiin, käteni kurotti aivan väkisin erästä ilmaisjakelulehteä kohden. Sehän nyt ei _silleen_ ole mikään media. Muutenkin lipsuminen alkoi olla lähellä. Tiedättehän sen sellaisen uskonnollisen paastonajan, jossa päivällä ei syödä mitään ja illalla syödään, mutta ei lihaa. Siihenhän se lipsui. Selailin yhdentekevää ilmaisjakelulehteä (eli söin), mutta Internetin, television, puhelimen, musiikin yms. (eli lihan) pidin pois ruokavaliosta.
22 tunnin 53 minuutin media”paaston” jälkeen jouduin välttämättä hoitamaan erään maanantaiaamua koskevan aikatauluasian puhelimella. Vuorokausi jäi haaveeksi.
Mitä opin? No en mitään, mitä en olisi jo tiennyt tai arvannut. Tapa on tottumuksen toinen luonto, kuten tiedämme ja niistä ei ihan niin vain pääse eroon. Kun luennolla oli aluksi puhetta muutaman päivän mediapaastosta, tiesin, ettei se ole mahdollista. Eikä olisi ollut. Vuorokausikin oli sen verran vaikeaa. Hyvä puoli mediapaastossa oli se, että paaston ajaksi oman mediasuhteensa saattoi tietoistaa - kuinka monta kertaa päivässä luen ja lähetänkään tekstiviestejä, soitan, tarkastan sähköpostini, luen lehtiä, mainoksia jne.
Niin kuin huonoa suomea puhuva synnytyslääkäri totesi:"Ei ole oleet tyskät tyrhiä." Just det :)
Kuten perheelliset tietävät, on vaikeaa arkiviikolla jättäytyä median (eli tässä tapauksessa tarkalleen ottaen kännykän) ulottumattomiin. Silloin, kun puhelimet eivät olleet käsilaukussa vaan eteisen piirongin päällä, ei tällainen asia todellakaan olisi ollut mikään juttu. Mutta nyt kun siihen on totuttu, pahin tulee aina ensimmäisenä mieleen, ellei tavoittelemaansa henkilöä saa heti paikalla kiinni. Puhelinhan on aina mukana...
No niin. Lauantaina siis säntäsin mediapaaston alettua suoraan nukkumaan. Aamulla kun heräsin, pidin visusti huolta, etten edes lähestynyt puhelintani. Aamun lehdet luonnollisesti jäivät postilaatikkoon. TV pysyi kiinni siihen asti, kun kipitin ovesta ulos. Sekin oli vaikeaa – sunnuntaiaamu on täynnä laaduttomia, väkivaltaisia lastenohjelmia, joiden kohdeyleisöä meiltäkin löytyy. Siinä pohdin ensimmäisen kerran, että vaikka kuinka haluan pitää mediapaastoa, ei maailma pidätä ympärilläni sillä aikaa henkeään.
Päivä sujui mukavasti myyjäisissä, jonne menin autolla kadunvarsimainokset ignooraten. Radio ei luonnollisesti pauhannut. Kun pääsin kotiin, käteni kurotti aivan väkisin erästä ilmaisjakelulehteä kohden. Sehän nyt ei _silleen_ ole mikään media. Muutenkin lipsuminen alkoi olla lähellä. Tiedättehän sen sellaisen uskonnollisen paastonajan, jossa päivällä ei syödä mitään ja illalla syödään, mutta ei lihaa. Siihenhän se lipsui. Selailin yhdentekevää ilmaisjakelulehteä (eli söin), mutta Internetin, television, puhelimen, musiikin yms. (eli lihan) pidin pois ruokavaliosta.
22 tunnin 53 minuutin media”paaston” jälkeen jouduin välttämättä hoitamaan erään maanantaiaamua koskevan aikatauluasian puhelimella. Vuorokausi jäi haaveeksi.
Mitä opin? No en mitään, mitä en olisi jo tiennyt tai arvannut. Tapa on tottumuksen toinen luonto, kuten tiedämme ja niistä ei ihan niin vain pääse eroon. Kun luennolla oli aluksi puhetta muutaman päivän mediapaastosta, tiesin, ettei se ole mahdollista. Eikä olisi ollut. Vuorokausikin oli sen verran vaikeaa. Hyvä puoli mediapaastossa oli se, että paaston ajaksi oman mediasuhteensa saattoi tietoistaa - kuinka monta kertaa päivässä luen ja lähetänkään tekstiviestejä, soitan, tarkastan sähköpostini, luen lehtiä, mainoksia jne.
Niin kuin huonoa suomea puhuva synnytyslääkäri totesi:"Ei ole oleet tyskät tyrhiä." Just det :)
tiistai 20. lokakuuta 2009
>:Z
Luin viikonloppuna hartaudella Aamulehteä (niin, sitä mediaa, jonka päätoimittaja ei ole ihan presiis perillä maailman menosta). Sunnuntaivieras-palstalle oli kirjoittanut tällä kertaa kustannustoimittaja Lotta Sonninen. Lottaa on alkanut totisesti kiukuttaa, kun ihmiset kirjoittelevat maileihin, tekstareihin ja – voi elämän kevät – myös paperikirjeisiinsä hymiöitä :O Lotan mielestä ongelma on se, että kyllä ennenkin on saatu viesti menemään perille ihan vain tekstinä, se ei ole tarvinnut mitään lukuohjetta (siis hymiötä). Jos viesti ei mene perille tarkoitetun muotoisena, siinä tekstissä on jotain vikaa.
Kuten tiedämme, kaikkea uutta vastustetaan. Minä vastustan, sinä vastustat, hän vastustaa. Se on kerta kaikkiaan ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Why fix it if it’s not broken? Mutta ajatellaanpas näitä mainittuja hymiöitä: mitä ihmeen väliä sillä on, että tekstin perässä on viittaus tunnetilaan, jonka vallassa kirjoittaja on tai epäilee lukijan olevan? Loukkaako se jotenkin meitä fiksumpia lukijoita ;D, jotka osaisimme takuulla päätellä aivan itsekin, millä tavalla mihinkin tekstiin tulisi suhtautua? Rajoittaako se hymiö meitä jotenkin? Eikö se päinvastoin ole parempi, että saamme tiedon siitä, mitä kirjoittaja on ajatellut tuottaessaan ajatuksiaan kirjalliseen muotoon? Totuushan on se, että usein viesti, on se sitten tekstiä tai puhetta, muuttuu matkan varrella (tästä lisää esim. Fiske, J. 1992. Merkkien kieli). Kun keskustelen jonkun kanssa kasvotusten, pystyn hänen eleistään ja ilmeistään päättelemään, miten viestin sisältöä pitäisi tulkita, mutta silti voin käsittää sen eri tavalla kuin henkilö sen tarkoitti. Ja kaikki ovat varmasti ainakin joskus törmänneet sellaiseen mailiin tai tekstariin, jossa viestin on tulkinnut väärin ja siitä on tullut kalabaliikki. Kaikki luonnollisesti tulkitsemme viestintää ja tulkintaamme ohjaa koko aikaisempi eletty elämä. Me suomalaiset, koska elämme keskenämme suunnilleen samanlaista elämää, ymmärrämme samanikäisiä toisiamme varmasti suhteellisen hyvin, mutta ongelmia alkaa tulla jo eri-ikäisten suomalaisten kanssa. Saatikka kun kyseessä on vaikkapa ruotsalainen. Tai kiinalainen. Tätä ongelmaa ei tietysti muutamalla hymiöllä poisteta, mutta mikseivät ne voisi olla epävirallisessa kirjallisessa viestinnässä apuna?
Lotta, minusta sinä teet nyt kärpäsestä härkäsen. Hymiöitä suurempana uhkana kauniille kielellemme pitäisin sitä, että tekstari-/irkkikieli tunkee puheeseen sellaisenaan.
LOL sille! ;D
Kuten tiedämme, kaikkea uutta vastustetaan. Minä vastustan, sinä vastustat, hän vastustaa. Se on kerta kaikkiaan ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Why fix it if it’s not broken? Mutta ajatellaanpas näitä mainittuja hymiöitä: mitä ihmeen väliä sillä on, että tekstin perässä on viittaus tunnetilaan, jonka vallassa kirjoittaja on tai epäilee lukijan olevan? Loukkaako se jotenkin meitä fiksumpia lukijoita ;D, jotka osaisimme takuulla päätellä aivan itsekin, millä tavalla mihinkin tekstiin tulisi suhtautua? Rajoittaako se hymiö meitä jotenkin? Eikö se päinvastoin ole parempi, että saamme tiedon siitä, mitä kirjoittaja on ajatellut tuottaessaan ajatuksiaan kirjalliseen muotoon? Totuushan on se, että usein viesti, on se sitten tekstiä tai puhetta, muuttuu matkan varrella (tästä lisää esim. Fiske, J. 1992. Merkkien kieli). Kun keskustelen jonkun kanssa kasvotusten, pystyn hänen eleistään ja ilmeistään päättelemään, miten viestin sisältöä pitäisi tulkita, mutta silti voin käsittää sen eri tavalla kuin henkilö sen tarkoitti. Ja kaikki ovat varmasti ainakin joskus törmänneet sellaiseen mailiin tai tekstariin, jossa viestin on tulkinnut väärin ja siitä on tullut kalabaliikki. Kaikki luonnollisesti tulkitsemme viestintää ja tulkintaamme ohjaa koko aikaisempi eletty elämä. Me suomalaiset, koska elämme keskenämme suunnilleen samanlaista elämää, ymmärrämme samanikäisiä toisiamme varmasti suhteellisen hyvin, mutta ongelmia alkaa tulla jo eri-ikäisten suomalaisten kanssa. Saatikka kun kyseessä on vaikkapa ruotsalainen. Tai kiinalainen. Tätä ongelmaa ei tietysti muutamalla hymiöllä poisteta, mutta mikseivät ne voisi olla epävirallisessa kirjallisessa viestinnässä apuna?
Lotta, minusta sinä teet nyt kärpäsestä härkäsen. Hymiöitä suurempana uhkana kauniille kielellemme pitäisin sitä, että tekstari-/irkkikieli tunkee puheeseen sellaisenaan.
LOL sille! ;D
Voi morjens!
Nyt täytyy ihan ensiksi tunnustaa, että minun käsitykseni ajankohtaisesta maailmasta perustuu lähes yksinomaisesti Aamulehti-nimisen julkaisun sisältöön. Sunnuntaisin luen kyllä Helsingin Sanomiakin, mutta televisiota en katso, radiota kuuntelen todella satunnaisesti eikä Internetkään ole minulle mikään uutisten tarjoaja. No, kun tehtävänä oli siis seurata pari kolme päivää mediakasvatus-teeman esiintymistä viestimissä, kaikkien munien nököttäminen yhdessä korissa kavensi hivenen mahdollisuuksiani mainittujen uutisten kohtaamiseen. Hätä ei tietysti ollut ihan tämän näköinen, koska keksin pidentää tarkastelujakson kolmeen viikkoon (big thumbs up!). Ja johan alkoi löytyä uutisia mediakasvatukseen liittyen! Ne olivat seuraavanlaisia:
1) Paperisanomalehdet ovat vahvistaneet asemiaan verkkolehtien kustannuksella (sangen yllättävä uutinen paperilehdessä, vai mitä?)
2) Virkamiehiä kannustetaan Facebookin käyttöön – oikeusministeriö ja kuntaliitto valmistelevat ohjeita sosiaalisen median käytöstä. Neuvotteleva virkamies esittää artikkelissa, että virkamiesten pitää olla mukana sosiaalisessa mediassa, mutta ongelmiakin on (koko työajan kuluminen Facebookissa, yksityis- ja työminän sekoittuminen). Ohjeistus pyritään saamaan valmiiksi vuodenvaihteeseen mennessä.
3) Mediakasvatusseura ja Viestinnän keskusliitto vaativat peruskouluun yhtä viikkotuntia mediakasvatukselle. Tämä oli Aamulehden pääkirjoitus noin viikko sitten. Päätoimittaja oli suorastaan ivallinen kiitellessään edellä mainittujen tahojen heräämistä. Hänen mielestään mediakasvatusta tunti viikossa on lähinnä yhtä tyhjän kanssa eikä lapsille varmaankaan saada siinä ajassa ilmaistua, ”että elämää on mp3:n ulkopuolellakin”. Juttu ei jatkunut enää uutissivuilla ainakaan maanantain lehdessä, joten tämän pääkirjoituksen perusteella saattoi tehdä vain sen päätelmän, ettei päätoimittaja-parka ole ihan kartalla.
Sisäinen sormi pystyssä –sankarini heräsi. Jos isolevikkisen suomalaisen paperisanomalehden päätoimittaja ei tiedä, että mediakasvatus (silloinen joukkoviestintäkasvatus) on kuulunut seitkytluvulta asti peruskoulun agendaan ja nykyään se löytyy niin valtakunnallisesta peruskoulun opetussuunnitelmasta kuin varhaiskasvatussuunnitelmasta omana itsenäisenä teema-alueenaan, niin voihan nääs. Jos olisin Sirkka Minkkinen, joka loi 70-luvulla ehdotuksen joukkotiedotuskasvatuksen tavoitteista ja toteutuksesta, niin kyllä hävettäisi nyt :Z Jo Minkkisen tarkoituksena oli tuottaa tietoisia ja kriittisiä median vastaanottajia ja aktiivisia ja itsenäisiä median käyttäjiä. Eivät nämä tavoitteet ole vuosien saatossa tippaakaan himmentyneet, päinvastoin. (Lue lisää sellaisesta teoksesta kuin Kynäslahti, Kupiainen, Lehtonen (toim.). 2007. Näkökulmia mediakasvatukseen.) Ihanalla 70-luvulla joukkotiedotuskasvatuksen kaskessa oli kantona sellainen pelko, että joukkotiedotus toisi kouluun sellaisia sisältöjä, jotka ovat ristiriidassa koulun oppisisältöjen kanssa. Turha varmasti edes muistuttaa sellaisista asioista kuin suomettuminen tai propaganda...
Haluan taas kerran uskoa, että Aamulehden päätoimittaja ei yksinkertaisesti ole tiennyt mistä puhuu. Hänelle mediakasvatus tarkoittaa nimenomaan digitaalisen median ja ehkä kenties sosiaalisen median puolta eli niin sanottua uutta mediaa. Mutta niin tai näin, nekin teemat ovat olleet perusopetuksen puolella jo ilmeisen pitkään – integroituna esimerkiksi äidinkielen ja kuvaamataidon opetukseen. Kirjoituksessaan päätoimittaja huuteli mediakasvatuksen sisältöjen perään, mutta suurinpiirtein seuraavassa lauseessa häntä tuntui harmittavan erityisesti nuorten kulkeminen jatkuvasti mp3-soittimen kuulokkeet päässä. Se ei ole leimallisesti mediakasvatuksen alaa vaan paremminkin tapakasvatusta. Niin kuin sekin, etteivät pojat pidä pipaa päässä sisällä.
Tiesittekin varmaan, että Suomen nuorison rappiollinen tila on ollut huolenaiheena jo 1800-lopulta alkaen ;) (Kiitos tästä faktasta kasvatustieteen lehtori Rainer Aaltoselle!)
1) Paperisanomalehdet ovat vahvistaneet asemiaan verkkolehtien kustannuksella (sangen yllättävä uutinen paperilehdessä, vai mitä?)
2) Virkamiehiä kannustetaan Facebookin käyttöön – oikeusministeriö ja kuntaliitto valmistelevat ohjeita sosiaalisen median käytöstä. Neuvotteleva virkamies esittää artikkelissa, että virkamiesten pitää olla mukana sosiaalisessa mediassa, mutta ongelmiakin on (koko työajan kuluminen Facebookissa, yksityis- ja työminän sekoittuminen). Ohjeistus pyritään saamaan valmiiksi vuodenvaihteeseen mennessä.
3) Mediakasvatusseura ja Viestinnän keskusliitto vaativat peruskouluun yhtä viikkotuntia mediakasvatukselle. Tämä oli Aamulehden pääkirjoitus noin viikko sitten. Päätoimittaja oli suorastaan ivallinen kiitellessään edellä mainittujen tahojen heräämistä. Hänen mielestään mediakasvatusta tunti viikossa on lähinnä yhtä tyhjän kanssa eikä lapsille varmaankaan saada siinä ajassa ilmaistua, ”että elämää on mp3:n ulkopuolellakin”. Juttu ei jatkunut enää uutissivuilla ainakaan maanantain lehdessä, joten tämän pääkirjoituksen perusteella saattoi tehdä vain sen päätelmän, ettei päätoimittaja-parka ole ihan kartalla.
Sisäinen sormi pystyssä –sankarini heräsi. Jos isolevikkisen suomalaisen paperisanomalehden päätoimittaja ei tiedä, että mediakasvatus (silloinen joukkoviestintäkasvatus) on kuulunut seitkytluvulta asti peruskoulun agendaan ja nykyään se löytyy niin valtakunnallisesta peruskoulun opetussuunnitelmasta kuin varhaiskasvatussuunnitelmasta omana itsenäisenä teema-alueenaan, niin voihan nääs. Jos olisin Sirkka Minkkinen, joka loi 70-luvulla ehdotuksen joukkotiedotuskasvatuksen tavoitteista ja toteutuksesta, niin kyllä hävettäisi nyt :Z Jo Minkkisen tarkoituksena oli tuottaa tietoisia ja kriittisiä median vastaanottajia ja aktiivisia ja itsenäisiä median käyttäjiä. Eivät nämä tavoitteet ole vuosien saatossa tippaakaan himmentyneet, päinvastoin. (Lue lisää sellaisesta teoksesta kuin Kynäslahti, Kupiainen, Lehtonen (toim.). 2007. Näkökulmia mediakasvatukseen.) Ihanalla 70-luvulla joukkotiedotuskasvatuksen kaskessa oli kantona sellainen pelko, että joukkotiedotus toisi kouluun sellaisia sisältöjä, jotka ovat ristiriidassa koulun oppisisältöjen kanssa. Turha varmasti edes muistuttaa sellaisista asioista kuin suomettuminen tai propaganda...
Haluan taas kerran uskoa, että Aamulehden päätoimittaja ei yksinkertaisesti ole tiennyt mistä puhuu. Hänelle mediakasvatus tarkoittaa nimenomaan digitaalisen median ja ehkä kenties sosiaalisen median puolta eli niin sanottua uutta mediaa. Mutta niin tai näin, nekin teemat ovat olleet perusopetuksen puolella jo ilmeisen pitkään – integroituna esimerkiksi äidinkielen ja kuvaamataidon opetukseen. Kirjoituksessaan päätoimittaja huuteli mediakasvatuksen sisältöjen perään, mutta suurinpiirtein seuraavassa lauseessa häntä tuntui harmittavan erityisesti nuorten kulkeminen jatkuvasti mp3-soittimen kuulokkeet päässä. Se ei ole leimallisesti mediakasvatuksen alaa vaan paremminkin tapakasvatusta. Niin kuin sekin, etteivät pojat pidä pipaa päässä sisällä.
Tiesittekin varmaan, että Suomen nuorison rappiollinen tila on ollut huolenaiheena jo 1800-lopulta alkaen ;) (Kiitos tästä faktasta kasvatustieteen lehtori Rainer Aaltoselle!)
lauantai 3. lokakuuta 2009
147,8
Hmm, olen huomannut, että olen valmis lukemaan ihan mitä tahansa, jos voin sillä suinkin välttää tenttikirjaan tarttumisen :/ Samaan voi niputtaa myös sen, että minun oli tarkoitus pitää nyt viikonloppuna vuorokauden mittainen mediapaasto, muttei siitäkään tule mitään. Istun koneella, räplään puhelintani, kuuntelen radiota ja luen lehtiä _tavallistakin_ enemmän. Olen menossa illalla jopa elokuviin. Revi siitä sitten paastoa.
Kuitenkin. Käsissäni on Malcom Gladwellin Leimahduspiste (Tipping Point). Siinä entinen tiedetoimittaja selvittelee, miksi ihminen toimii niin kuin toimii sosiaalisessa ympäristössään. Yritin eilen kertoa eräälle opiskelijatoverilleni, miksi hän kokee, että 160 Facebook-ystävää on liikaa, enkä onnistunut kovin hyvin. Keskustelu alkoi siitä, että hän halusi poistaa ystäviä listaltaan. Teknisesti se on sangen yksinkertaista, mutta henkisesti ei. Poistettu ystävä ei ehkä heti huomaisi tulleensa syrjäytetyksi, mutta ennen pitkää kyllä. Jos kyse ei ole hyvästä (FB-) ystävästä, hän olisi ehkä tyytyväinen myös - huh, se toinen teki sen mitä itsekin olen suunnitellut. Mutta jos tulisikin potkaistua pois henkilö, joka pitää juuri sinua kaikkein suurimpana syynä notkua Facebookissa...
Gladwell esittelee kirjassaan antropologi Robin Dunbarin, joka on puhunut sosiaalisesta kapasiteetista. Tutkimuksissaan Dunbar on tullut sellaiseen tulokseen, että aivot kehittyvät, jotta ne pystyisivät suoriutumaan suuremman sosiaalisen ryhmän suhteista (enemmän suhteita, enemmän mutkia matkassa). Kädellisistä ihmiset elävät suurimmissa ryhmissä, koska ihmisten aivot ovat riittävän suuret (eli kehittyneet) ymmärtämään ison ryhmän sosiaalista monimutkaisuutta. Dunbar on kehittänyt yhtälön, jonka avulla voidaan selvittää, mikä on eläimen maksimiryhmäkoko. Ihmisellä luku on 147,8 eli pyöreästi 150 henkilöä. Tämä lukema tarkoittaa niiden ihmisten määrää, joiden kanssa meillä voi olla aito sosiaalinen suhde. He ovat ihmisiä, jotka tunnemme ja jotka tuntevat meidät. Dunbar sanoo sen näin:"He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan ei tuntuisi hämmentävältä liittyä drinkille kutsumatta, jos sattuisi törmäämään heihin baarissa."
Dunbar on tutkinut tätä maagista 150 ihmisen ihanneryhmäkokoa ja on saanut selville, että
- 150 henkilöä on kylän koko
- kun ryhmä pysyy alle 150 henkilön kokoisena, kaikilla on henkilökohtainen side toisiinsa
- kun ryhmä kasvaa yli 150 henkilön, se lakkaa toimimasta.
Kun henkilökohtainen yhteys yhteisön jäsenten kesken menetetään, epämuodolliset henkilökohtaiset suhteet lakkaavat toimimasta ja henkilökohtainen lojaliteetti murenee. Tämä on huomattu niin armeijassa kuin uskonnollisissa yhteisöissä.
Sanoinko sen riittävän monta kertaa? Otetaas kerran vielä: kun sosiaalisen viiteryhmäsi koko on yli 150, sinulla ei ole enää kaikki langat käsissä. Ni. Sano kylmästi hyvästi niille FB-"ystävillesi".
Ja terveisiä vaikka Robin Dunbarilta! =)
Leikki leikkinä. Nykymaailma on ajanut ihmisen evoluutiobiologisen selviytymiskyvyn ohi. Vanhaan Hyvään Aikaan (sanotaan nyt vaikka siihen asti, kun televisio löi itsensä läpi) ihmisen maailma (eli sosiaaliset suhteet) pysyivät käsityskyvyn rajoissa. Matkustelu oli hidasta eikä kovin yleistä, joukkoviestimet eivät kaiken aikaa venytelleet rajoja, puhelin ei ollut mikään joka kodin kommoditeetti. Yhteydenpito ihmisiin oli pääasiassa kasvokkain tapahtuvaa eli juuri sitä, mihin ihminen on vuosisatojen ja -tuhansien saatossa sopeutunut. Nykymaailmassa ihmiset liikkuvat nopeasti pitkiä matkoja, ystävinä pidetään sellaisiakin ihmisiä, joita tavataan ehkä yksinomaisesti sosiaalisten medioiden välityksellä jne. Varmaan jo tuhannen vuoden päästä ihmisen aivot suoriutuvat 300 henkilön ryhmästä, mutta voi olla maailmakin vähän toisenlainen silloin.
Idiksiä?
Kuitenkin. Käsissäni on Malcom Gladwellin Leimahduspiste (Tipping Point). Siinä entinen tiedetoimittaja selvittelee, miksi ihminen toimii niin kuin toimii sosiaalisessa ympäristössään. Yritin eilen kertoa eräälle opiskelijatoverilleni, miksi hän kokee, että 160 Facebook-ystävää on liikaa, enkä onnistunut kovin hyvin. Keskustelu alkoi siitä, että hän halusi poistaa ystäviä listaltaan. Teknisesti se on sangen yksinkertaista, mutta henkisesti ei. Poistettu ystävä ei ehkä heti huomaisi tulleensa syrjäytetyksi, mutta ennen pitkää kyllä. Jos kyse ei ole hyvästä (FB-) ystävästä, hän olisi ehkä tyytyväinen myös - huh, se toinen teki sen mitä itsekin olen suunnitellut. Mutta jos tulisikin potkaistua pois henkilö, joka pitää juuri sinua kaikkein suurimpana syynä notkua Facebookissa...
Gladwell esittelee kirjassaan antropologi Robin Dunbarin, joka on puhunut sosiaalisesta kapasiteetista. Tutkimuksissaan Dunbar on tullut sellaiseen tulokseen, että aivot kehittyvät, jotta ne pystyisivät suoriutumaan suuremman sosiaalisen ryhmän suhteista (enemmän suhteita, enemmän mutkia matkassa). Kädellisistä ihmiset elävät suurimmissa ryhmissä, koska ihmisten aivot ovat riittävän suuret (eli kehittyneet) ymmärtämään ison ryhmän sosiaalista monimutkaisuutta. Dunbar on kehittänyt yhtälön, jonka avulla voidaan selvittää, mikä on eläimen maksimiryhmäkoko. Ihmisellä luku on 147,8 eli pyöreästi 150 henkilöä. Tämä lukema tarkoittaa niiden ihmisten määrää, joiden kanssa meillä voi olla aito sosiaalinen suhde. He ovat ihmisiä, jotka tunnemme ja jotka tuntevat meidät. Dunbar sanoo sen näin:"He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan ei tuntuisi hämmentävältä liittyä drinkille kutsumatta, jos sattuisi törmäämään heihin baarissa."
Dunbar on tutkinut tätä maagista 150 ihmisen ihanneryhmäkokoa ja on saanut selville, että
- 150 henkilöä on kylän koko
- kun ryhmä pysyy alle 150 henkilön kokoisena, kaikilla on henkilökohtainen side toisiinsa
- kun ryhmä kasvaa yli 150 henkilön, se lakkaa toimimasta.
Kun henkilökohtainen yhteys yhteisön jäsenten kesken menetetään, epämuodolliset henkilökohtaiset suhteet lakkaavat toimimasta ja henkilökohtainen lojaliteetti murenee. Tämä on huomattu niin armeijassa kuin uskonnollisissa yhteisöissä.
Sanoinko sen riittävän monta kertaa? Otetaas kerran vielä: kun sosiaalisen viiteryhmäsi koko on yli 150, sinulla ei ole enää kaikki langat käsissä. Ni. Sano kylmästi hyvästi niille FB-"ystävillesi".
Ja terveisiä vaikka Robin Dunbarilta! =)
Leikki leikkinä. Nykymaailma on ajanut ihmisen evoluutiobiologisen selviytymiskyvyn ohi. Vanhaan Hyvään Aikaan (sanotaan nyt vaikka siihen asti, kun televisio löi itsensä läpi) ihmisen maailma (eli sosiaaliset suhteet) pysyivät käsityskyvyn rajoissa. Matkustelu oli hidasta eikä kovin yleistä, joukkoviestimet eivät kaiken aikaa venytelleet rajoja, puhelin ei ollut mikään joka kodin kommoditeetti. Yhteydenpito ihmisiin oli pääasiassa kasvokkain tapahtuvaa eli juuri sitä, mihin ihminen on vuosisatojen ja -tuhansien saatossa sopeutunut. Nykymaailmassa ihmiset liikkuvat nopeasti pitkiä matkoja, ystävinä pidetään sellaisiakin ihmisiä, joita tavataan ehkä yksinomaisesti sosiaalisten medioiden välityksellä jne. Varmaan jo tuhannen vuoden päästä ihmisen aivot suoriutuvat 300 henkilön ryhmästä, mutta voi olla maailmakin vähän toisenlainen silloin.
Idiksiä?
"Pensseli-setä löytyi Syyriasta"
Otsikko on peräisin tuoreesta Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä :) Koska tiedän, ettei uutinen ole täysin yhdentekevä monille kanssaopiskelijoilleni, haluan referoida juttua tässä vähän. Kaikki eivät kuitenkaan saa kyseistä magasiinia heti käsiinsä.
Pensseli-setä on oikealta nimeltään Ebdo Mihemed (kurdinkielinen nimi) eli Abdo Mohammad (arabiaksi sama). Ebdo asustelee Syyriassa Efrinin kaupungissa ja tienaa jokapäiväisen leipänsä esiintymällä häissä. Keikasta tienaa noin 40 euroa. Ebdo on käynyt keikkailemassa Turkissa, Dubaissa ja muutaman kerran jopa Saksassa. Artisti oli mielissään, että hänen musiikkinsa on kantautunut Suomeen asti. YouTube on syyrialaisilta suljettu, joten Niilin hanhet eivät ole hänelle tuttu juttu, mutta 43-vuotias kolmen lapsen isä piti ajatusta Niilin hanhista hauskana, ei loukkaavana.
Niin, se laulu sitten. Oikeasti laulu siis kertoo onnettomasta rakkaudesta. Tyttö pyytää siinä äidiltään lupaa naida rakastamansa poika, mutta laulun lopussa äiti kertoo tytölle, että on myöhäistä, sillä tyttö on jo vaihdettu lammaslaumaan.
Nyt on pakko sanoa (vaikka se on huomattavan epäviileetä) LOL!
Jos saat kuukausiliitteen käsiisi, lue ihmeessä juttu. Oli aika mielenkiintoista, kuinka toimittaja yleensä sai selville, kuka kumma on "Mihammed", missä hän asuu ja miehen vielä ihan puhelimen päähän.
Kyllä maailma on pieni.
Pensseli-setä on oikealta nimeltään Ebdo Mihemed (kurdinkielinen nimi) eli Abdo Mohammad (arabiaksi sama). Ebdo asustelee Syyriassa Efrinin kaupungissa ja tienaa jokapäiväisen leipänsä esiintymällä häissä. Keikasta tienaa noin 40 euroa. Ebdo on käynyt keikkailemassa Turkissa, Dubaissa ja muutaman kerran jopa Saksassa. Artisti oli mielissään, että hänen musiikkinsa on kantautunut Suomeen asti. YouTube on syyrialaisilta suljettu, joten Niilin hanhet eivät ole hänelle tuttu juttu, mutta 43-vuotias kolmen lapsen isä piti ajatusta Niilin hanhista hauskana, ei loukkaavana.
Niin, se laulu sitten. Oikeasti laulu siis kertoo onnettomasta rakkaudesta. Tyttö pyytää siinä äidiltään lupaa naida rakastamansa poika, mutta laulun lopussa äiti kertoo tytölle, että on myöhäistä, sillä tyttö on jo vaihdettu lammaslaumaan.
Nyt on pakko sanoa (vaikka se on huomattavan epäviileetä) LOL!
Jos saat kuukausiliitteen käsiisi, lue ihmeessä juttu. Oli aika mielenkiintoista, kuinka toimittaja yleensä sai selville, kuka kumma on "Mihammed", missä hän asuu ja miehen vielä ihan puhelimen päähän.
Kyllä maailma on pieni.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Propagandasta!
Olen viime aikoina lueskellut muuannen Juha Suorannan teosta Kasvatus mediakulttuurissa. Se on ihan huippu, joten suosittelen lämpimästi kaikille :) Ja kannattaa osallistua mediakasvatuksen P2 -jaksolle myös, mainittu kirjailija on sen toinen juontaja. Juontaja? No kyllä! Luennot ovat opiskelijaa aktivoivia, vanhaa kunnon behavioristista otetta välttäviä ja omaa ajattelua herätteleviä. Ekalla luennolla päästiin ihan perimmäisiin kysymyksiin eli siihen, että mitä on totuus? Onko objektiivista todellisuutta? Suoranta&Vaden välttävät perinteistä luennointia ja pitäytyvät dialogissa - ja myös haastavat toisiaan tyyliin "niin mitä sää oikein tarkotit tolla...?". Erittäin viihdyttävääkin (no, ainakin silloin tällöin ;).
No juu, nyt ei ollut siis tarkoitus laulaa mitään mainosjingleä jostain opintojaksosta, vaan tuoda vähän esiin, mitä se Suoranta on sinne kirjaansa laittanut. Nostan siis esille erään asian, jonka varmaan kaikki muut ovat tajunneet ilman Suorantaakin, mutta minä tarvitsin vähän johtotähteä oppaakseni ;)
Olette varmasti monestikin tulleet ajatelleeksi, että asiat, jotka tulevat yleiseen tietoon (eli joukkoviestinten välityksellä), ovat jonkun valikoimia. Luultavasti ne ovat - ainakin huolella toimitetun aineiston kohdalla (haluan näin ainakin uskoa) - totta, mutta eivät välttämättä koko totuus. Ja mikä on totuus, anyway? Suoranta esittelee kirjassaan kolme propagandan lajia: mustan, harmaan ja valkoisen.
Musta propaganda on juuri sitä, mitä siitä ensimmäisenä tulee mieleen: se on suoranaista valehtelua, perustuu tunteisiin vaikuttamiseen ja viestintämonopoliin. Tarkoituksena on muokata käsityksiä ja ohjailla käyttäytymistä. Tyypillistä totalitaarisissa yhteiskunnissa.
Harmaa propaganda on sitä, että levitetään epätäsmällistä ja vaikeasti varmennettavaa tietoa. Vaikkei se ehkä ihan tähän määritelmään Suorannan mukaan menisi, minun mielestäni lähes kaikki joukkotiedotus on ollut ja on varmaan nykyäänkin tätä. Miten 1970-luvulla kukaan pystyi varmentamaan yhtään mitään tietoja esimerkiksi asioista, joista luki lehdistä? Nykyään tietoa on saatavilla suunnilleen joka asiasta ja niin paljon, ettei se tiedon varmentaminen sen helpompaa taida nykyäänkään olla.
Valkoinen propaganda on luotettavien ja totuudellisten tietojen antamista. Esimerkiksi Suoranta on ottanut koulujen oppikirjat, joihin on valikoitu kulttuurin merkittävinä totuuksina pidettyjä asioita. Kuullostaa harmittomalta, vai mitä? Entäs kun lisään tähän vielä, edelleen Suorantaa lainaten, että valkoista propagandaa voi pitää keskeisenä ideologisen valtiokoneiston toiminnassa. Tässä valossa ei tosiaan liene sattumaa, että veristen vallankumousten sattuessa ensimmäisenä pää on pölkyllä establishmentilla - ja opettajilla! (Tämä viikon motivoinniksi meille opettajaopiskelijoille!)
Ei tarvitse mennä kovin pitkää aikaa taaksepäin, kun Neuvostoliitto oli ystävä eikä melkein miehittäjä. Minäkin olen kulkenut peruskoulutaipaleeni lähes kokonaan aikana, jolloin Neuvostoliitto vielä oli. Ja olen muuten opiskellut A-kielenäni venäjää. Miettikääpä sitä. Virallisessa puheessa ei Neuvostoliittoa arvosteltu. Jos tulee mieleen, että silloin ajat olivat toiset ja sympatiat ymmärrettäviä, niin muistetaanpas sekin, että juuri tätä hetkeä on lähes mahdotonta arvioida nyt. Kun kolmenkymmenen vuoden päästä katsellaan peruutuspeiliin, on suorastaan todennäköistä, että silloin vuonna 2009 oltiin uskomattoman typerällä tavalla rähmällään vaikkapa uusliberalismin tai markkinatalouden suuntaan.
Vai häh?! :)
P.S. Voisikohan ihmisten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen perustuva ja sitä toteuttava maailma olla mahdollinen? Siis oikeesti?
No juu, nyt ei ollut siis tarkoitus laulaa mitään mainosjingleä jostain opintojaksosta, vaan tuoda vähän esiin, mitä se Suoranta on sinne kirjaansa laittanut. Nostan siis esille erään asian, jonka varmaan kaikki muut ovat tajunneet ilman Suorantaakin, mutta minä tarvitsin vähän johtotähteä oppaakseni ;)
Olette varmasti monestikin tulleet ajatelleeksi, että asiat, jotka tulevat yleiseen tietoon (eli joukkoviestinten välityksellä), ovat jonkun valikoimia. Luultavasti ne ovat - ainakin huolella toimitetun aineiston kohdalla (haluan näin ainakin uskoa) - totta, mutta eivät välttämättä koko totuus. Ja mikä on totuus, anyway? Suoranta esittelee kirjassaan kolme propagandan lajia: mustan, harmaan ja valkoisen.
Musta propaganda on juuri sitä, mitä siitä ensimmäisenä tulee mieleen: se on suoranaista valehtelua, perustuu tunteisiin vaikuttamiseen ja viestintämonopoliin. Tarkoituksena on muokata käsityksiä ja ohjailla käyttäytymistä. Tyypillistä totalitaarisissa yhteiskunnissa.
Harmaa propaganda on sitä, että levitetään epätäsmällistä ja vaikeasti varmennettavaa tietoa. Vaikkei se ehkä ihan tähän määritelmään Suorannan mukaan menisi, minun mielestäni lähes kaikki joukkotiedotus on ollut ja on varmaan nykyäänkin tätä. Miten 1970-luvulla kukaan pystyi varmentamaan yhtään mitään tietoja esimerkiksi asioista, joista luki lehdistä? Nykyään tietoa on saatavilla suunnilleen joka asiasta ja niin paljon, ettei se tiedon varmentaminen sen helpompaa taida nykyäänkään olla.
Valkoinen propaganda on luotettavien ja totuudellisten tietojen antamista. Esimerkiksi Suoranta on ottanut koulujen oppikirjat, joihin on valikoitu kulttuurin merkittävinä totuuksina pidettyjä asioita. Kuullostaa harmittomalta, vai mitä? Entäs kun lisään tähän vielä, edelleen Suorantaa lainaten, että valkoista propagandaa voi pitää keskeisenä ideologisen valtiokoneiston toiminnassa. Tässä valossa ei tosiaan liene sattumaa, että veristen vallankumousten sattuessa ensimmäisenä pää on pölkyllä establishmentilla - ja opettajilla! (Tämä viikon motivoinniksi meille opettajaopiskelijoille!)
Ei tarvitse mennä kovin pitkää aikaa taaksepäin, kun Neuvostoliitto oli ystävä eikä melkein miehittäjä. Minäkin olen kulkenut peruskoulutaipaleeni lähes kokonaan aikana, jolloin Neuvostoliitto vielä oli. Ja olen muuten opiskellut A-kielenäni venäjää. Miettikääpä sitä. Virallisessa puheessa ei Neuvostoliittoa arvosteltu. Jos tulee mieleen, että silloin ajat olivat toiset ja sympatiat ymmärrettäviä, niin muistetaanpas sekin, että juuri tätä hetkeä on lähes mahdotonta arvioida nyt. Kun kolmenkymmenen vuoden päästä katsellaan peruutuspeiliin, on suorastaan todennäköistä, että silloin vuonna 2009 oltiin uskomattoman typerällä tavalla rähmällään vaikkapa uusliberalismin tai markkinatalouden suuntaan.
Vai häh?! :)
P.S. Voisikohan ihmisten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen perustuva ja sitä toteuttava maailma olla mahdollinen? Siis oikeesti?
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Mediapäiväkirja: keskiviikko 9.9.2009
Näillä mennään:
7:00 Puhelimen herätyskello soi.
7:01 Tarkistan puhelimen puhelujen ja tekstareiden varalta.
7:15 Valitsen lapsille vaatteet – niissä on printtejä (Lego Bionicle, Disney prinsessoja etc.).
7:45 Selaan Aamulehden etusivun.
7:55 Tsekkaan puhelimen taas tekstareiden varalta. Katson sivusilmällä lastenohjelmia TV2:selta.
8:25 Hyppään autoon, avaan radion. Autoillessa katselen kadunvarsimainoksia.
9:34 Tarkistan puhelimen ja laitan iPodin soimaan. Yliopistolle kävellessä katselen taas katumainontaa ja ohi ajavissa autoissa satunnaisesti olevia tekstejä.
9:45 Luen sähköpostit (2 accountia), luen liitutaululta ohjeita mikroluokan käytöstä, tulostan ruotsin materiaalipaketin ja tutkailen sitä. Ihailen myös kanssaopiskelijan printtipaitaa (Asiakasomistajapäivät, kaikki -15%).
9:55 Katson kelloa ja kaivan puhelimen esiin.
10:30 Ruotsin kalvosulkeiset alkavat
10:30-11:50 Sanakirjan selailua, ruotsin prujun lueskelua, puhelimen luuraamista aika ajoin.
11:51 Opiskelijaravintolan ruokalistan tarkastelua.
12:20-13:45 Lisää kalvosulkeisia, sanakirjaa, ruotsin prujua.
13:46 WC:n vieressä olevan ilmoitustaulun katselua.
13:50 Blogin perustaminen, sähköpostien, moodlen, muutaman dokumentin ja puhelimen selailua tietokoneluokassa.
14:25 Kävelyä raikkaassa ulkoilmassa katumainontaa sivusilmällä seuraten.
14:45 Auto käyntiin, radio auki, puhelimen räpeltelyä, autolla ajelua satunnaisia katumainoksia vilkuillen
15:50-20:30 Kotona tietokone auki, Ylen sivut auki TV-Nyttin katsomista varten. TV-Nyttin jälkeen siirryn kuuntelemaan radio X3Meä. Otan valokuvia itsestäni, siirrän ne tietokoneelle, muokkaan ja siirrän webbiin. Samalla luen sähköpostit, päivitän Facebook profiiliani ja tsättään Elinan kanssa. Puhun puhelimessa ja lähetän tekstareita. Och allt en gång till!
Arvio loppuillan mediaseikkailuista.Illalla luen vielä Viisikkoa (lapsille), Corduroy Mansions –kirjaa (itselleni), luultavasti selaan Aamulehden loppuun, kuuntelen radio X3Meä niin kauan kun istun koneella, tsekkaan mailit ainakin kertaalleen vielä, saatan selata mediakasvatuksen monisteita ja etsin vielä tämän tehtävän tarkan tehtävänannon moodlesta.
Mediametkaa matkaa
Maanantain kahden mediakasvatusluennon jälkeen olin päästäni pyörällä. Vaikka olen pitänyt itseäni sangen laajakatseisena, yllätin itseni ahdasmielisyydelläni media-käsitteen parissa. TV, radio, lehdet ja internet ovat minunkin mielestäni mediaa. Mutta että satukirjat ja printtivaatteetkin - ei ei ja vielä kerran ei.
Saara Pääjärvi esitteli maanantaina luennollaan (Johdatus pienten lasten mediakasvatukseen) Suonisen (2007) tutkimuksen tuloksia siitä, miten mediakasvatusta toteutetaan päiväkodeissa ja eskareissa. Siinä oli paljon ennalta arvattavaa sisältöä, mutta kyllä jäi hämmästyttämään seuraavat:
Mediakasvatussuunnitelmien puute kuntatasolla johtaa suoraan siihen, ettei mediakasvatussuunnitelmia tehdä myöskään päiväkotitasolla. Kun suunnitelmat ja toteutuspakko puuttuvat, mediakasvatussuunnitelmien tekeminen jää. Mediakasvatuksen opetus jää yksittäisten innostuneiden henkilöiden varaan.
Ai niin, päiväkotihan olikin sitä mediavapaata aluetta. Lapset leikkivät salattuja elämiä disneylelujen keskellä printtivaatteet päällään.
Kyä näino!
Olen tänään pitänyt mediapäiväkirjaa. Seuraavasta blogikirjoituksesta sitten nähdään, kuinka kohtuullista mediakäyttöni on :) Katson tuskin koskaan telkkaria ja radiotakin kuuntelen vain autossa (ja ruotsin tehtäviä tehdessäni...). Jännittää ihan!
Saara Pääjärvi esitteli maanantaina luennollaan (Johdatus pienten lasten mediakasvatukseen) Suonisen (2007) tutkimuksen tuloksia siitä, miten mediakasvatusta toteutetaan päiväkodeissa ja eskareissa. Siinä oli paljon ennalta arvattavaa sisältöä, mutta kyllä jäi hämmästyttämään seuraavat:
- harvemmassa kuin joka viidennessä kunnassa on mediakasvatuksen suunnitelma
- ryhmätasolla suunnitelma löytyy joka 10. paikassa
- mediakasvatussuunnitelma on otettu esille alle puolessa ryhmistä
- lasten ottaminen mukaan mediaesitysten tekemiseen on todella harvinaista (tämä siitäkin huolimatta, että lapsille tekeminen on luontainen tapa oppia)
- 30% (todennäköisesti luku on suurempi, koska tähän tutkimukseen luultavimmin ovat vastanneet mediakasvatukseen vähintään suopeasti suhtautuvat) lastentarhanopettajista ei pidä mediakasvatusta ollenkaan tärkeänä - päiväkoti halutaan nähdä mediavapaana ympäristönä
Mediakasvatussuunnitelmien puute kuntatasolla johtaa suoraan siihen, ettei mediakasvatussuunnitelmia tehdä myöskään päiväkotitasolla. Kun suunnitelmat ja toteutuspakko puuttuvat, mediakasvatussuunnitelmien tekeminen jää. Mediakasvatuksen opetus jää yksittäisten innostuneiden henkilöiden varaan.
Ai niin, päiväkotihan olikin sitä mediavapaata aluetta. Lapset leikkivät salattuja elämiä disneylelujen keskellä printtivaatteet päällään.
Kyä näino!
Olen tänään pitänyt mediapäiväkirjaa. Seuraavasta blogikirjoituksesta sitten nähdään, kuinka kohtuullista mediakäyttöni on :) Katson tuskin koskaan telkkaria ja radiotakin kuuntelen vain autossa (ja ruotsin tehtäviä tehdessäni...). Jännittää ihan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
